21. Rysässä juhlitaan sittenkin

Samaan aikaan, kun suuri määrä haukia ympäröi särkien juhlapaikan, rysän, souti järvellä kiireen vilkkaa kaksi jo vanhastaan tuttua kalamiestä, Janne Rysänen ja Ville Mertanen. He tarkastelivat järven lahdelmia saadakseen selville, missä päin hauet olisivat kutemassa. Heidän oli myös tuo iso rysä tuossa Keksintöjen saaren päässä. 

Jo kaukaa erotti Janne Rysäsen tarkka kalamiehen silmä jotakin outo liikettä rysän tienoilla. Luonnollisesti venhe rupesi lipumaan hyvin hiljaa saaren päätä kohden. Innoissaan tulevasta hyvästä särkiateriasta joku nuori hauki ei malttanut olla tarpeeksi syvällä, vaan nosti pyrstönsä veden pintaan. Erinomaisilla kalamiehen vaistoilla varustetuille miehille riitti tämä. Hengityskin hiljeni melkeinpä kuulumattomaksi, rykimisestä puhumattakaan, kun miehet päättivät saartaa nailonverkoilla koko ruohikon. Tuon saartorenkaan sisäpuolelle jäivät sekä rysä särkineen, että myös koko mahtava särkien joukko. 

Viisaat kalamiehet eivät varsinkaan kutuaikana kiirehdi kokemaan pyydyksiään, vaikka huomaisivat jonkin kalan olevan pyydyksessä. Taitamaton kolistelu voi ajaa koko apajan pakosalle. Niinpä Ville ja Janne eivät nyt välittäneet mennä rysää kalastamaan, koska haukia näytti olevan paikan päällä, vaan menivät saaren rantamalle kahvinkeittopuuhiin. Hyvällä kalamiehellä on nääs aina pannu ja lenkkimakkaraa mukana. Jos kalat pettää, niin lenkki ei petä, koska se ei elä. 

Juuri samalla hetkellä kun kalamiesten viimeisen verkon pää tuli kiinnitetyksi johonkin rantavesaan, tarttuivat suuret särjet Rumilus ja Romulus, kiinni Henteriin ja heittivät särkiveljensä rysän ensimmäiseltä nielulta, haukipetojen punaisia kitoja kohti. 

Ei siinä Henteri ehtinyt muuta suunnitella kuin sen, että myisi henkensä mahdollisimman kalliista hinnasta. Heitto epäonnistui sen verran, että Henteri ei lentänytkään suoraan Surmaajahauki Piikkikidan suuhun, vaan ehti sukeltaa tämän vatsan alle ja rysän ensimmäiseltä kaarelta suorassa kulmassa pakoon ruohikon laitaa kohti. 

Pari kolme sekuntia ehti kulua, ennen kuin hauet älysivät, mitä oli tapahtunut, ja ähkien syöksyivät takaa-ajoon. Koko parvi tuohtui moisesta metkusta niin hirveästi, etteivät koskaan ennen eivätkä jälkeen ole haukikalat niin pahasti suuttuneet. 

Jotkut näkivät, mihin hopeakylki pikku särki hävisi, ja kaikki syöksyivät Henterin perään. No, ymmärrämme me kai sen, miten pienelle särjelle ennen pitkää olisi käynyt, ellei Rysäsen ja Mertasen verkkorintama olisi ollut edessä. 

Kun Henteri livahti notkean nailonverkon läpi turvaan, tuntui siitä asian toteaminen niin valtavalta, että se ei osannut uida enää mihinkään, jäi vain siihen lähistöllekatselemaan, kuinka vihasta mielettömiksi tulleet hauet suurena parvena uivat toinen toisensa perästä itsensä kiinni melkeinpä näkymättömään verkkoon. 

Rantanuotiolla oli Janne Rysänen ehtinyt juuri pistää aineksia pannuun, kun huomasi katsahtaa verkoille päin. Näytti siltä kuin koko pajupensas, jossa verkkojen toinen pää oli kiinni, yrittäisi painua veden alle. Nyt ei Janne enää kerinnyt kuiskailemaan kalakumppanilleen, joka oli kauempana saarta katselemassa, vaam huusipa tälle ihan karjumalla: 

-Ville, Ville, jos et nyt tule tänne, niin hauet vievät verkot mennessään ja osan pajupensaista. Tule äkkiä, tule! Mertasen hoksottimet heräsivät, kun hän näki, mitä verkoilla tapahtui. Kangas tömisi hetken, venhe kolahti vesille, ja kahvinjuonti jäi toistaiseksi. Näitä yllätyksiäsaavat kalamiehet joskus kutuaikana kokea. 

Koska minä en uskalla mennä kenenkään vähänkään salaperäisen kalamiehen saaliin määrää laskemaan, niin enpäs puhu Rysäsen ja Mertasen saaliin määrästä tuon enempää. Mutta sen sijaan kiinnostaa se, mitä särkien juhlapaikalla tapahtui. Kun tienoo puhdistui haukikaloista melkein kokonaan ja mitkä eivät tarttuneet verkkoihin, ne läksivät pakoon ja niin Henteri läksi uiskentelemaan rysälle päin. 

Pelon vallassa olevat särjet, jotka eivät tienneet mitä oli tapahtunut, olivat sulloutuneet yhteen rysän sisällä. Totisesti juhlatunnelma oli kaukana. Kun Henteri alkoi uiskennella rysän ympärillä, kuului särkijoukostapelokas ääni kuin maan alta: 

-Mikä olet sinä aave, joka kierrät ja ahdistat meitä? Meissä on tuskin enää henkeä. Sano meille, mihin hävisivät hauet? 

Henteri: -En ole mikään aave. Olen teidän särkiveljenne, jonka heititte pois joukostanne syyttömänä.

 Oleskelen nyt täällä kolmannen nielun takana, ja sanon teille, että en minä ole teitä vastaan rikkonut. Sen verran täältä vain sanon, että voitte ryhtyä kaikessa rauhassa pitämään juhlianne. 

Tohtori Lopen Laiska voi nyt nousta päättämään ensimmäisen tilaisuuden. Ei ollut enää haluja kenelläkään nousta lavalle. Tietämättömyyden pimeys ja pelko ahdisti kaikkia. 

Särkiparvesta kuului alakuloinen ääni: -Jos kerran olet Henteri, niin ui joukkoomme takaisin. Teimme väärin sinua kohtaan, kun vihollistemme yllytyksestä jätimme sinut niiden armoille. Astu ylemmäs, Henteri, ja nouse puhujanpaikalle! Ui lavalle, Henteri, ui! 

Noh aikansa emmittyään Henteri vihdoin viimein ui puhujanpaikalle. Sieltä särkemme rupesi pakisemaan: -En viivyttele tässä kauan, vaan julistan särkiveljilleni suuren uutisen. Vihollisemme hauet ovat joko tarttuneet verkonsilmään tai uineet muille vesille. Olette vapaat, veljet, täysin vapaat menemään minne tahdotte. Kalamiehet Ville Mertanen ja Janne Rysänen päästelevät parasta aikaa haukisaalista verkoistaan tuolla rannalla. Ei ole syytä viivytellä meidän täällä enää, sillä varmaankin he tulevat ja nostavat kohta tämän rysän ylös, ja joku suurin teistä voi jotenkin sotkeutua ja joutua venheeseen. Ja koska puheenpitäjiltä tuntuu olevan tekstit lopussa, niin mitäs me täällä enää aikaa kulutamme. Parasta on itsekunkin lähteä omille kutuvesilleen. 

Tämä Henterinvapaussanoma sai ihmeitä aikaan särkiparvessa. Koska pelastuksen toivo oli jo ehtinyt kadota, oli sanoman vaikutus valtava. Nyt vasta juhlat alkoivat, mutta ne piti myös lopettaa samalla. Kaikki uskoivat Henterin ennustukseen, että konferenssitalo nostettaisiin kohta venheeseen. Mutta nyt heräsi myös särkien oikeustajunta. 

Voimakas ääni joukosta vaati rangaistusta niille, jotka olivat saaneet aikaan sen, että Henteri työnnettiin joukosta pois mutta Henteri olikin asiasta toista mieltä. 

Henteri: -Ei, hyvät särkiveljet, ei tehdä näin. Vihollisen valheessa oli eksyttävä voima. Siksi teitte näin. Lähdetään kotiin anteeksiantavalla mielellä, että voisimme joskus lähettää terveisiä lahdelmien yli toisella taholla oleville ja asuville särjille. 

Kun yhteytemme näin lujittuu, niin nämä juhlamme ovat onnistuneet huolimatta siitä, että kaikki suunnitelmat ovat menneet mullin mallin ja mahdollisesti jotkut juhlaesitelmätkin ovat jääneet puhumatta. Niin hajaantuivat särjet sulassa sovussa kukin taholleen. 

Mutta kaksi suurta särkeä Romulus ja Rumilus jäivät murjottamaan. Kun kaikki särjet olivat jo poistuneet ja Lopen Laiskakin ui Viisauden Kiveä kohti, olivat nämä särjet vielä rysän peräosassa. Yhteen ääneen ne tuntuivat sanovan: -Menkää vain, hepsankeikat, Henterinne perässä. Me jäämme tänne. Emme tahdo olla ollenkaan särkiä, vaan mieluummin olemme vaikka lahnoja. 

Puolen tunnin kuluttua nosti Janne Rysänen suuren rysän peräkepin savesta ylös ja pyöräytti taitavasti rysän perän venheeseen. Siinä tuntui mielissään köhisevän kumppanilleen: 

-Katopas, kun on kaksi valtavaa särkeä! Eiköhän liene kumpikin pian kilon painoisia harvinaisuuksia. Mikähän ne nyt tänne ahtoi? Olisivat kai nuo mahtuneet uimaan näin ison rysän nielusta ulos. Vaan otetaanpa vastaan, minkä järvi antaa, heh, heh. Minä pidän suuresta särjestä suolakalana kovasti. Melkein siian veroista, heh heh. Tuo kalamies Janne Rysänen otti rysästä sen, minkä sai. 

Olisikohan asia niin, että tästä kertomuksesta löydämme yhtä niukasti hengellistä opetusta. Mutta vaikka saalis onkin pieni, niin opettavat nuo Henterin kokemukset sen, että toisten parasta tarkoittava uskovainen voi joskus joutua väärinymmärretyksi ja tuomituksi. Siinäpähän sitä sitten kysytäänkin rakkauden perustusta ja tutkitaan, mitä laatua usko todellisuudessa on. Kuitenkin Jumala aina loppujen lopuksi hyvittää meidän mielemme ja korvaa kärsityn monin kerroin, kun vain kestämme koetuksen.

Pyritäänpäs saamaan kärsivällistä mielenlaatua. Otetaan konttiin matkaevääksi tämä opetus Henterin kokemuksista. Niin, ja uikoon urhoollinen kalamme edelleen vapaana mielikuvituksen lahdelmissa ja selkävesissä.

20. Juhlat suuressa rysässä

Tuo rysä, joka oli pantu Keksintöjen saaren päähän hauen kutua odottamaan, oli todella hyvin suuri. Siinä oli peräkkäin kokonaista kolme nielua ja ensimmäinen kaarikin kaksimetrinen. Tilaa oli siis paljon. 

Yhtäkkiä alkoi rysän tienoo vilistä särkipaljoudesta. Ensimmäinen havainto, minkä särjet tekivät, oli se, että rysän verkon silmäkoko oli niin suuri, että tavallinen särki voi uida läpi mistä kohtaa tahansa. Poliisisärki Kiiltolippa alkoi järjestellä juhlayleisöä enimmäistä suurta kokousta varten. Rauhalliset vanhat särjet ohjattiin rysän peräosaan. Keski-ikäiset toisen nielun taakse, siis juhlasalin keskiosaan, ja kaikki nuoret, vilkkaat särjet etupuolelle. Heitä olikin hyvin paljon, sillä särjet pitävät nuorisosta. 

Puhujanlava laitettiintuon valtavan ensimmäisen kaaren alle siten, että puhujan selkä oli siis mantereeseen päin aitaverkon suunnassa. 

Muonitusmestari Suurkapusta kehotti juhlayleisöä käyttämään hyväkseen niitä runsaita järven antimia, joita pohjavirta mukanaan toi. Makean tarpeessa olevia nuoria särkiä kehotti muonitusmestari sieppaamaan järven pinnalta suuhunsa sadekuplia. Vettä satoi nimittäin aika ajoin melko runsaastikin. Mutta rysän ulkopuolella piti juhlatoimikunta kokoustaan. Oli ratkaistava puhujakysymys nyt ainakin ensimmäistä juhlakokousta varten. Puhujaehdokkaita näillä juhlilla tuntui olevanainakin tarpeeksi. Oli siis seulottava tiheällä seulalla, kuka saisi puhua, kuka ei. Olin kuulevinani tämän komitean kokouksesta seuraavia lausuntoja: 

Paikallissärki Paksuniska: -Kismittää tässä vähän, kun Henteri ehti neuvoa tämän juhlapaikan. Tätähän minäkin ajattelen. Mutta kun meidän on nyt ratkaistava suurjuhlanpuhujakysymys, niin on kai luonnollista, että minä saan alkaa. Mitä taas Henterin puhumiseen tulee, niin ehdotan, että hänelle ei anneta sananvuoroa koko juhlissa siitä huolimatta, että on tuonut tänne joukkonsa Koppakuoriaisen luodolta asti. Särkien maailmassa on liian paljon myötätuntoa tuota heiveröistä kalaa kohtaan, ja sitä paitsi hänellä on liian paljon kokemuksia taistelussa haukien valioita vastaan. Jos päästämme hänet lavalle, niin saatte nähdä, että särjet osoittavat liian paljon myötätuntoa Henterille, ja me muut jäämme varjoon. 

Sitä ei minun heikko sappi kestä. Professori Laihtunut Viisaus: -Olet oikeassa, olet oikeassa. Sitä paitsi jos Henteri päästetään puhumaan, joukot innostuvat liikaa. Minä en siedä innostuneita ilmeitä ympärilläni. Joukot on opetettava kuuntelemaan kauan ja hiljaa kuivaa puhetta. Ehdotan, että pääpuheen pidän minä. Olen jo varautunut pitkät ajat tähän suureen elämäni tilaisuuteen. Pannaan Henteri vartioon tuonne ulommas ruohikon laitaan varoittamaan mahdollisista vaaroista. 

Tohtori Lopen Laiska: -Jos minä tästä ehdin lavalle siihen mennessä, kun kokous alkaa olla lopussa, niin ehdotan, että loppusanat annatte sanoa minun. Voin minä kyllä muulloinkin puhua, jos vain täälläei tarvitse muuta tehdä. Olen minäkin sillä kannalla, ettei Henteriä sovi päästää puhumaan. Ei se poloinen osaa sanoa asioita edes sivistyssanoja käyttäen. Ja puhe ei kerta kaikkiaan ole mielestäni mitään, jos kuulijat ymmärtävät kaikki sanat. Koska suuri yleisö ei voinut esittää kantaansa tähän puhujakysymykseen niin tällä tavalla sitten asia sovittiin. 

Komiteassa tosin toiset olivat harmistuneita siitä, kun heille ei suotu tilaisuutta, mutta olisihan vielä muitakin juhlia. Tosin joku viisas joukossa tuntui pelkäävän sitä, että jos särjet väsytetään jo heti alkuun, ne voivat lähteä yksi toisensa perästä omille rantavesilleen uimaan. Mielellään Henteri otti sen tehtävän vastaan, mikä sille annettiin. Yhdessä Poliisisärki Kiiltolipan kanssa se läksi vahtia pitämään. Ruohikon laitamia hyvin tarkkaan tutkien nämä vartiosärjet uiskentelivat juhlapaikan ympärillä. Oli pidettävä huolta siitä, ettei mikään pääsisi yllättämään, ei verkkomiehet eivätkä muutkaan vaarat. 

Kun ensimmäistä juhlaa oli jo kulunut noin kaksi ja puoli tuntia, jatkui juhla yhä, ja vartiosärkien kuultavaksi kantautui juhlapaikalta professori Laihtuneen Viisauden valioajatuksia, juuri silloin kun tohtori Lopen Laiska oli vihdoinkin päässyt paikoilleen ja valmistui pitämään loppuesitelmää. Professori tuntui puhuvan: -Positiivisesti asiat ottaen on särkien negatiivisilla ajatuksilla yhtä suuri arvo kuin positiivisillakin. Uskallan olla myös niin neutraali, että asetan pessimistisärjen samaan arvoon optimistisärjen rinnalle... Suuriyleisö kuului liikuttavan eviään hermostuneesti, ja joukosta kantautui sanoiksi pukeutuneita huokauksia: -Emme ymmärrä yhtään mitään...Voi kun älyäisi jo lopettaa...Pessimistiseksi tässä tulee ihan väkisin, vaikka optimistisena olisi juhlille tullut... 

Nyt tulikin juhliin sellainen vaihe, että Tohtori Lopen Laiska ei ehtinytkään pitää loppuesitelmää. Mantereen suunnasta ui nimittäin pitkissä jonoissa Keksintöjen saaren niemekettä kohti suuriparvi haukia. Niitä oli vähintään satakaksitoista painoltaan puolesta kilosta alkaen aina kahdeksaan kiloon saakka. Ne olivat saaneet vihiä särkien juhlista ja läksivät syömään kerrankin tarpeekseen. Juuri kun Laihtunut Viisaus kehitteli puheensa loppulausetta ilmestyivät Poliisisärki ja Henteri äkkiä ensimmäiselle nielulle, ja jälkimmäisen oli pakosta oltava niin rohkea, että kesken puheen kiljaisi: -Ja nyt sitten evät suppuun. Valtava määrä haukia on ympärillämme! Puhujanlava tyhjeni äkkiä. Kaikki pakenivat ensimmäisen nielun taa. Harvinaisella nopeudella livahti myös tohtori Lopen Laiska puhepapereineenrysän perälle. Hirvittävä kohina ja veden liike alkoi kuulua rysän ympäriltä. Särkien suomut kävivät tavallista karkeammiksi. Kukaan ei hiiskunut mitään. Ennen pitkää tuli rysän ensimmäiselle nielulle rinnakkain kolme suurta haukea silmissään hirveä kiilto. Kauhukseen särjet kuulivat haukien puhelevan: 

Valiohauki Suursyömäri: -Voi, mikä apaja on edessämme. Konstiko on nostaa nyt painonsakymmeneen kiloon. Takaan, että jaksan niellä kerralla vähintään kymmenen särkeä. Neuvokaa, kuomat, miten saadaan särjet rysästä pois. 

Seuraava hauki puhui niin hiljaa, etteivät rysässä olevat särjet sitä kuulleet. Surmaajahauki Piikkihammas: -Kuomat, niiltä on saatava johtaja tuhotuksi. Kun se tapahtuu, niinlaumalle käy heikosti. Siellä on sisällä se kuulu Henteri. Vaaditaan se ensiksi syötäväksi, niin helppo on meidän sitten pelotella loput rysästä pois. Huuda, veljeni Pasuunakurkku, särjet pökerryksiin, niin saat nähdä, että ne heittävät Henterin meille. Sen jälkeen menemme rysän peräpuolelle, ja sieltä pelottelemme kaikki ulos. Ateria tulee olemaan valtava, sillä koolla on tuhansia särkiä. 

Huutajahauki Pasuunakurkku: -Hoi te siellä rysässä! Älkää luulko, että Henteri meidät saa enää petetyiksi vanhalla tempullaan! Emme tule uimaan rysään, sillä se on meille vaarallinen! Mutta hyväntahtoisuudessamme suostumme siihen, että jos heitätte Henterin meidän syötäväksemme, niin te muut saatte mennä rauhassa kotivesillenne. Ellei, niin meillä on kyllä tarpeeksi aikaa odottaa, kunnes kalamies nostaa rysän ylös, ja toivottavasti teidän keskuudessanne on sen verran laskutaitoisia, että osaatte laskea, miten teidän silloin käy. 

Rysästä alkoi kuulua itkun tyrske ja voivotus. Odotettu ilojuhla oli muuttunut surujuhlaksi. Jostakin oli kuitenkin löydettävä syy tapahtuneeseen. Joku oli kivitettävä. Johonkin oli saatava viha purkaa. Osa särjistä oli pitkään kadehtinut Koppakuoriaisen luodon särkiä ja erikoisesti Henteriä. 

Paha sai vallan särkien joukossa, ja Henteristä tehtiin syyllinen. Henteri koetti puolustaa itseään mm. Sillä, että hän ei ollut kutsunut särkiä koolle ja että haukiparvi oli kulkenut Viisauden Kiven kautta. Hauet olisivat joka tapauksessa etsineet ja saartaneet. Mutta selitykset eivät auttaneet, eivätkä Koppakuoriaisen luodon särjet pystyneet yksin Henteriä puolustamaan. Henteri tungettiin väkivalloin ensimmäiselle nielulle, ja kaksi vahvaa särkeä tarttui kiinni Henteriin. Petolliset hauet odottivat tätä hetkeä kita ammollaan. Vihastuneet ja katkeroituneet särjet Rumilus ja Romulus heittivät särkiveljensä Henterin petojen kitaa kohti. Uhri oli annettava, koska nuo pedot sitä vaativat. Paras pantiin uhriksi.

Vakavaksi ehkä olet mennyt sinä, joka tätä luet, ja vakava olen myös minä, joka tätä kirjoitan. Mieleen hiipii nyt kysymys: onko joskus muulloinkin paraspäätetty antaa pahalle alttiiksi ja uhrata? Onko joskus maailmassa käynyt niin, että kaikkein parhain ihminen on tosiaankin uhrattu? Noita kysellessä tulee mieleen apostoli Paavalin sanat Korneliuksen kodissa. Siellä hän puhui: ”Te tiedätte, kuinka Jumala Pyhällä Hengellä ja voimalla oli voidellut Jeesuksen Nasaretilaisen, Hänet, joka vaelsi ympäri ja teki hyvää ja paransi kaikki pahan valtaan joutuneet; sillä Jumala oli Hänen kanssansa. Ja me olemme kaiken sen todistajat, mitä Hän teki juutalaisten maassa ja Jerusalemissa; ja Hänet he ripustivat puuhun ja tappoivat. Hänet Jumala herätti kolmantena päivänä ja antoi Hänen ilmestyä.” Pieni matkamies elämän koleikkoisilla poluilla. Jeesus on uhrattu sinun edestäsi. Annapas pieni kätesi tämän maailman suurimman hyväntekijän ja auttajan käteen. Pietarihan todistaa, että Jumala on Hänet herättänyt ja antanut ilmestyä. Jeesus tahtoo ilmestyä sinullekin omakohtaisena Pelastajana ja Vapahtajana. 

Jos joku on jo panemassa pistettä Henterin elämiselle siellä vesien elementissä, niin äläpäs tuota vielä tee. Odota, niin katsotaan, kuinka kävi....

19. Heikki Henteri aivoittelee

Kuten muistamme, asusteli se särkiparvi, johon Henteri kuului, Koppakuoriaisen luodon seudulla.

Nämä olivatkin ihanteellisia särkien asuinvesiä, sillä viimeiset pahat hauet oli kalamies Ville Mertanen yhdessäpoikansa kanssa tuulastanut kuiville. Särjille sopivaa ruokaakin kuljetti hiljainen pohjavirta paikan päälle mukavasti. Hyvä oli siis särkien elellä. Mutta suuressa järvessä oli runsaasti särkiä muuallakin. Järven särkien älymystö asusteli enimmäkseen Viisauden kiven lähistöllä. Keksintöjen saaren takana olevalla Tietämisen rannalla. Mistä lienevät nuo viisaat särjet saaneet päähänsä sellaisen ajatuksen, että koko järven särjet oli kutsuttava pitämään suuria särkien juhlia tuonne Tietämisen rannalle. 

Tietoasiasta lähetettiin järven joka poukamaan, myös Koppakuoriaisen luodolle. Sinne lähti tiedon saatuaan Henterikin särkineen uimaan. Täytyy sanoa, että kun kaikki ehtivät Viisauden kiven luo, niin särkiä ei puuttunut. Toisten täytyi ihan itse itseänsä evistä puristella tunteakseen oman itsensä. Mutta niinhän on asia aina, missä on paljon väkeä koolla. 

Koska juhlapaikka ei ollut vielä kunnossa eikä oikeastaan tiedossakaan, syntyi kaikkien särkien tultua paikan päällä seuraava keskustelu: 

Aatelissärki Konstantin von Tihrusilmä: -Tjaah-öhöm-öö, olette, ömöm-öö, kaikki sydämellisesti tervetulleita suureen juhlaamme. Mutta valitettavasti, öhöm-öö, meillä ei ole vielä juhlapaikka tiedossa. Pyytäisin teitä, arvoisat särjet, tekemään,öhöm-öö, ehdotuksia kokouspaikasta. Ja siirtykäämme pian kunnostamaan juhlapaikkaa. 

Syöntitietouden professori Anselmi Suurivatsa: -Siirtykäämme kaikki tuohon etelään päin olevaan lahteen, missä on paljon ruohoa ja ruokaa. Säästymme siten juhlaravintolan pitovaivoilta. Siellä on äyriäisiä, on kuoriaisia, on matoja ja herkullista sammakon mätiä. Vain syönti tekee juhlista juhlat. 

Poliisisärki Kiiltolippa: -Anteeksi, arvoisa professori, anteeksi, hyvä juhlayleisö, mutta minun on kiellettävä juhlaväkeä menemästä sinne. Turvallisuussyyt vaativat olemaan varovaisia. Hauet ovat nousseet Etelälahteen kutupuuhiin. Jos menemme sinne, niin parituhatta särkeä löytää tiensä hauekien vatsaan. Särkien joukosta kuului pelonsekainen raskas huokaus. Ruoka olisi ollut nälkäiselle joukolle mieluista, mutta ne hauet, ne hauet...

Onneksi tuli uusi ehdotus. Professori Laihtunut Viisaus: -Siirtykäämme lähemmäksi Tietämisen rantaa. Unohtakaamme hetkeksi syönti ja muut, ja keskittykäämme kuuntelemaan ikuisentiedon antoisia ääniä. Lupaan teille jo heti alkuun kolmen tunnin pituisen esitelmän aiheesta, jota en itsekään lopullisesti hallitse. Se on viisautta se, kun kukaan ei enää jaksa ymmärtää. Vain minä pystyn puhumaan näin. 

Ääni särkijoukosta: -Ei mennä sinne! Tuo ranta on kuivaa hietikkoa, jossa ei ole ruokaa. Jos meidän pitää juhlissamme päivittäin kuunnella kolme, jopa neljäkinnoin pitkää puhetta, niin koti-ikävä siinä tulee, jos ei syödä saa. 

Tohtori Lopen Laiska: -No, mihinkä me tästä. Missä parempi juhlapaikka kuin tässä? Minäkin voin pitää puheen tästä petiltäni, josta en ole kolmeen kuukauteen mihinkään pyrkinyt. Olen kokemuksesta oppinut sen, että minkä voi olla tekemättä tänään, se on parasta jättää huomiseksi.Evänikin ovat tässä ihanassa olemisessa niin surkastuneet, että en minä jaksa uida kovin pitkälle juhlimaan. Minusta on kaikkein tyhmintä ponnistella silloin, kun kerran voi olla ponnistelematta. 

Juhlayleisö: -Tässä keikuttaa meitä kaikennäköiset opintuulet niin, ettei me jäädä tähän. Tietämisen kivi on hyvä kivi, mutta sen ympärillä on sellaisia ristiaallokoita, ettei me tavalliset särjet tässä kyetä olemaan. Mutta eikö juhlapaikan pitäisi olla valmiina jo silloin, kun juhlille kutsutaan? Eihän me nyt enää voida löytää kunnollista. 

Suurajattelija Johan Selvis: -Kyllä noinkin ja miksei näinkin. Syy siihen miksikä juhlapaikka ei ole kunnossa, johtuu siitä, että meillä tällä rannikolla on kyllä paljon järjen käyttäjiä ja keksijöitä, mutta ei ole toiminnan särkiä. Me haudomme päässämme suuria viisauksia ja ratkomme särkien ongelmia, mutta ei ole niitä särkiä, jotka tekisivät jotakin. Näkyy olevan totuus se, että särkien yhteiskunta tarvitsee molempia. 

Tämä puheenvuoro siirsi asian ratkaisun juhlayleisölle. Monet tunsivat Koppakuoriaisen luodolta tulleen pienen särjen, Heikki Henterin. Katseet suuntautuivat nyt tähän särkeen, ja alkoi sataa kysymyksiä: -Henteri, Henteri, mitä sinä sanot, mitä sinä tekisit nyt? Henteri: -Minä myös mietin. 

Juhlayleisö: -Mitä sinä mietit? Henteri: -Sitä minä vain, että ajatus on mahtava voima. Teoksi tiivistettynä se voi saada aikaan suuria asioita. Olisi jännittävää jo heti suoralta kädeltä seurata, mitä nyt alkoi tapahtua tuon Viisauden kiven luona, mutta tempaan tuon Henterin ajatuksen hetkeksimeidän käsiimme saadaksemme selville, mitä tuohon sisältyy. 

Oppiaksemme jotakin me yhdessä Henterin seikkailuja seuraamme. Jeesus sanoi kerran eräässä puheessaan: Hyvä ihminen tuo hyvän runsaudesta esille hyvää ja paha pahastansa esille pahaa. Hän tarkoitti sillä sitä, että ihminen ensin aivoittelee asian ja teon sydämessään ja vasta sitten tekee. Jos hänen ajatuksensa on paha, on tekokin sellainen; jos taas sydämen suunnitelma on hyvä, seuraa sitä teko, joka on hyvä. Muistan, kuinka kansakoulupoikana en vielä ollut uskossa, mutta minä aivoittelin sydämessäni, että minun pitäisi lähteä kerran kaidalle tielle ja tulla kristityksi. Tämä ajatus oli hyvä ajatus, ja kun Jumalan armosta sain sen kiteytetyksi teoksi, niin 22 vuoden ikäisenä tulin uskovaiseksi, ja olen nyt täsmälleen puolet elämästäni ollut uskossa. Jos myös sinulla lukija, joka et vielä ole uskossa, on sydämessäsi ajatus, että pitäisi päästä uskovaiseksi, niin tee sydämesi kehotuksen mukaan, ja tee pian. Saat kokea, kuinka koko elämäsi suunta muuttuu. Mutta nyt taas katsahdus sinne vesien alle. Sieltä tuntuu kuuluvan keskustelua. 

Heikki Henteri: -Tuo Keksintöjen saari päättyy pitkään niemeen. Huomioin tänne tullessani, että sinne ruohistoon ovat kalamiehet panneet tavattoman suuren rysän haukien kutua odottamaan. Menkäämme tuohon rysään rohkeasti. Siinä on meille hyvä juhlasali. -Mutta jos jäämme sinne rysään, itkivät arimmat. 

Heikki Henteri: -Joku muu teidän päivänne saa kerran päättymään, mutta ei suinkaan tuo rysä. Ennustan, että se on nyt turvallisin juhlapaikka. Jotta nyt edes vähän pääsisitte kärrylle siitä, mitä tarkoitan, niin sanon vain sen verran, että tämän Tietämisen rannan hauet ovat kuulemani mukaan tulleet niin viisaiksi, etteivät mene tavalliseen rysään. Joko sytyttää, joko? -Jahah-jahah, sanoivat särjet ja alkoivat suuren suurena parvena uida rysälle päin. 

18. Ville Mertanen saa hyvityksen

Hiljalleen lipui Ville Mertasen ohjaama venhe kohden Koppakuoriaisen luotoa tyynessä syysillassa. Isä ja poika Mertanen tuntuivat keskustelevan jostakin lehtiasiasta soutaessaan. 

Sakari: -Miksi sinä isä, et enää aio tilata minulle Hyvää Paimenta ensi vuodeksi? Onhan se minun mielestäni maailman paras lehti. 

Isä Mertanen: -Äshss... No kun ne piirsi siihen lehteen kuvani, kun olin seisomassa tyhjentyneen sumpun reunalla, ja kirjoittivat epäonnistuneista kalareissuistani ja jäisestä kylvystäni. Näyttää, ettei näillä vesillä enääsaa tehdä mitään, etteikö siitä tiedetä Helsingissä. Koko kalamiesmaineeni on pilattu. Luulevat jo koko Suomenniemellä, ettei minulla ole muuta kuin epäonnea, ja kaikki vain tuon viheliäisen Henterin tähden. 

Sakari: -Älä, hyvä isä, puhu tuollaista. Kyllä kai nyt jokaisen pitäisi tietää, että isä on myös saanut kaloja. Ajattelepas nyt, isä, sellaistakin asiaa, kuin hyvän opetuksen saaminen elämän suunnan oikeaan ohjaamiseen. Hyvä Paimen kehottaa meitä lukijoitaan antamaan koko elämän suunnan ja kulun Jumalan johdatukseen. Ethän saata minulta tällaista opetusta kieltää? 

Isä Mertanen: -Niin, niin, mutta kalamiesmaineeni on pilattu. 

Sakari: -Mutta entäpäs, isä Ville, jos me saataisiin seuraavan yön aikana sanotaan nyt vaikka kolme melkoista hauen vonkaletta, jollakin erikoisella tavalla, niin suostuisitko siihen, että tilaisit minulle ensi vuodeksi tuon hyvän lehden? 

Isä Mertanen: -No johan piti...olen kyllä päättänyt...hmm...no, olkoon menneeksi. Mutta luuletkos, poika, että näin syksymyöhällä hauet liikkuvat rantavesissä. Eihei, ei sinnepäinkään. Mutta saahan sitä toivoa, paremmin kuluu aika. Mertasen venhe ohitti Koppakuoriaisen luodon ja lipui hiljaa Lovikalliota kohti. 

Henteri tuntui antavan ohjeita särjille. Äänessä oli jännitystä, kun se neuvoi: -Juuri nyt lipuu Ville Mertasen venhe tätä paikkaa kohti. On tullut aika hyvittää Villen mieli ja maksaa velat. Hyvät kalaveljet, olen päättänyt hypätä tuosta kalliorakosesta haukien yli siinä toivossa, että nämä tavoittaessaan minua paljastaisivat olemassaolonsa kalamiehille. Jos minun käy huonosti, niin koettakaa tulla tulevaisuudessa toimeen parhaalla mahdollisella tavalla. Minun on nyt saatava Ville Mertasen mieli iloiseksi, maksoi mitä maksoi. 

Särjet yrittivät estellä Henteriä, mutta venhe oli jo niin lähellä, ettei Henteri ehtinyt kuunnella, vaan salamavauhdin otettuaan ponkaisi kapeasta kalliorakosesta pitkällä hypyllä yli vartioivien haukien. 

Lovikalliolle muodostui kaaosmainen tilanne. Hirmuisella hypyllä pyörähti Musta Aivastus Henterin perään. Koko sen iso ruho viipyi jonkin sekunnin ilmassa noin kolmen metrin päässä Ville Mertasen veneestä. 

Roilottaja ja Nälkäkita aloittivat myös heti Henterin takaa-ajon. Vesi aaltoili ankarasti, ja Ville Mertanen luuli aluksi soutaneensa suoraan haukipataan. Outoon tilanteeseen joutuivat nyt kalamiehet. Mitä tehdä, miten toimia? Yhtään haukiverkkoa ei ollut veneessä. Uistimetkin olivat jääneet kalamajalle. Ihmistä kaunistaa kaikissa tilanteissa osoitettu järkkymätön rauhallisuus. Tämä hyve esiintyi nyt Ville Mertasessa. Kun sopiviapyydyksiä ei ollut, niin niitä ei ollut. Tilanne piti ottaa sellaisnaan. 

Yhtä hiljaisena kuin oli tullutkin poistui venekalamiehineen Koppakuoriaisen luodolta iltahämärässä. Mietteliäs Ville istui veneen perässä, ja Sakari veteli airoja. Isä oli nyt sen näköinen, ettei tilannetta sopinut ryhtyä muistelemaan. 

Rannassa vain isä hiukan karheasti murahti: -Sakari, tänä iltana lähdemme tuulastamaan! 

Tähän puuhaan ei Sakaria tarvinnut kahdesti pyytää. Kuitenkin oli odotettava jokin tunti illan pimentymistä. 

Hirmuinen nälkä ja sokea viha tekivät Henteriä takaa-ajavat hauet harkitsemattomiksi. Jotkut sukkelat mutkat ja harhauttavat sukeltamiset saivat aikaan sen, että Henteri pääsi erääseen kortteita kasvavaan lahteen ja piiloutui veteen kaatuneen männynlatvuksen alle. Hauet kyllä näkivät suunnan, mihin Henteri ui, mutta eivät voineet määritellä paikkaa, missä särkemme piileskeli. 

Lyhyen neuvottelun jälkeenne päättivät jäädä harvaan riviin vartionpitoon lahden suulle. Sotilaskieltä käyttääksemme Henteri oli nyt motissa. 

Joku sorsa alkoi tuossa Koppakuoriaisen luodon lähistöllä ränkättää: -Räng, räng, räng -tästä tulee jännää, jännää. Syksyinen tiira kirkui: - Kriittinen, kriittinen, kriittinen!

Kiitävä Idea valvoi Lovilammessa, etteivät särjet päässeet lähtemään liian aikaisin pois turvapaikasta. Jotkut nopeat särjet päästettiin ottamaan selvää tilanteesta. Henterin olinpaikkaa ne eivät päässeet tuntemaan, mutta toivat sen sijaan tiedon, että hauet olivat edelleen vartionpidossa läheisen pienen lahden suulla. Särjet oivalsivat, että Henteri oli piiloutunut lahteen. 

Tuli sysipimeä yö, ja tilanne jäi hyvin sekavaksi. Juuri silloin syttyi Mertasen kalamajalla kirkas valo. Kaasulyhtyyn laitettiin siellä tuli. Sen jälkeen lyhty asetettiin mukavaan laitteeseen siten, että se roikkui venheen perässä. Lampun päälle asetettu kirkas pelti heijasti kaikki valonsäteet veteen. Tämä valo oli tuulasvalo. 

Sitten venhe kääntyi rantavesiltä toistamiseen Koppakuoriaisen luotoa kohti. Mertasen silmät seurasivat kiinteästi järven pohjaa. Sakarin vedellessä airoilla tuulasmiehen varovaisuudella venhe lipui miltei äänettömästi veden pinnalla. Päästyään juuri sille kohtaa, missä äsken olivat hauet nähneet, tuulastajatalkoivat kierrellä ja kaarrella kivien ja karien lomia, mutta mitään ei näyttänyt olevan järven pohjalla. 

Isä Mertanen luuli johaukien menneen syvemmille vesille, mutta juuri silloin Sakari käänsi venheen perän siihen lahteen, jossa Henteri ja hauet olivat. 

Yhtäkkiä Mertanen näki suuren hauen järven pohjassa. Tällaisessa tilanteessa syöksyy kaikki mahdollinen veri kalamiehen ajatuskoneistoon, aivoihin. Tämä taas synnyttää toimintaa nähdyn saaliin saamiseksi. Valo sokaisi hauen silmät niin, ettei se osannut lähteä sinne eikä tänne. Sakari sai isältään merkin kääntää venheen perää hivenen vasemmalle, ja taitavasti Mertanen laski ahraimen piikit vedenpintaan. Sitten seurasi salamannopea painallus, ja Musta Aivastus oli tuossa tuokiossa venheen pohjalla. 

Kalamiesten verenpaine oli nyt korkeissa lukemissa. Ei ollut nyt aikaa lähteä terveystädin luo sitä mittaamaan, vaan oli valmistuttava ottamaan järvestäkaikki, minkä se tällä kertaa antaisi. Oudon äänettömästi kaikki toimitettiin. Ei räiskimistä, ei polskimista, eikä kolinaa, ei edes ilohuutoja kuulunut saadun saaliin tähden. Kalamiehen on osattava hillitä tunteensa sekä silloin, kun kaloja tulee, että myös silloin,kun niitä ei tule.

Mertasen kalastustyyli oli mestarikalastajan tyyliä, ja poika-Sakari tuli perässä. Isä-Villen haukansilmä havaitsi nyt Roilottajan jonkin matkan päästä kiven kupeelta. Ahrain kohosi ja laskeutui jälleen, eikä Roilottajasta tietoineen ollut enää sen jälkeenkiusaa pienille, mutta viisaille särjille. Niskat poikki lyötynä se makasi venheen pohjalla Mustan Aivastuksen vieressä. 

Noin viisi minuuttia myöhemmin tapasi sama kohtalo myös Nälkäkidan. Ei ihme, jos tuulasmiehet saivatkin tilapäisen yskän, kun seuraavana aamuna kotonaan kokemuksiaan kertoivat. Sieltä männyn latvan alta seurasi Henteri tilanteen kehitystä. Vartiohauet, nuo armottomat kuoleman airueet ja onnettomuuden tuottajat, pyyhkäistiin pois kuin luudalla. Tie oli auki, kuolema väistynyt. 

Me ihmisetkin, sekä suuret että pienet olemme olleet vangittuja omien syntiemme ja tekojemme kuolemanlahteen. Armoton vangitsijamme, sielujemme vihollinen, on jo iloinnut meidän iankaikkisesta perikadostamme ja vaivasta. Kun kirjoittelen näitä lauseita, niin sydämeni iloitsee jostakin salatusta ja sanomattomasta onnesta. Katse kiintyy suureen auttajaamme Kristukseen Jeesukseen, joka Golgatan suurena pitkänäperjantaina antoi kuoleman “ahraimen” osua omaan itseensä sovittaakseen syntimme suuren velan. Kun tuskien ristillä kohosi tuo tuskainen huuto: “Se on täytetty!” aukesi meille tie iankaikkiseen elämään. Vartiovihollinen menetti aseensa ja omistusoikeutensa meihin. Jokaisella, joka tahtoo, on oikeus päästä vapaaksi. Sielumme pelastusasia ei ole kiinni enää Jumalassa, se ei ole kiinni edes meidän synneissämme eikä syntisyydessämme, vaan siinä, tahdommeko ottaa pelastuksen vastaan vai emme. Pienimmänkin, heiveröisimmänkin on tahdottava, jos mielii pelastua. Väkisin ei ketään viedä vapauteen. 

Sysipimeässä syysyössä lipui isä Ville Mertasen ja Sakarin vene kotirantaa kohden. Kolme hauen körilästä oli veneen pohjalla, ja särkien elintilat Koppakuoriaisen luodolla oli turvattu. Isä Villen naama loisti lyhdyn valossa, ja kokkapuolelta kuuluipienen pojan toivonhohtoinen kysymys: - Isä, saanhan nyt tilata Hyvän Paimenen ensi vuodeksi? 

Isä Ville ratkesi nauruun. Juuri, kun veneen kokka kosketti kotirantaa, tuli kysymykseen lyhyt vastaus: -Saat. Tilaa kymmeneksi vuodeksi yhdellä kertaa!

17. Koppakuoriaisen luodolla tapahtuu jälleen

Koppakuoriaisen luodolta itään päin oli Mustalahti. Sen ruohikossa piileskelivät suuremmat ja pienemmät hauet suunnitellen kutupaikkojen siirtämistä myös Koppakuoriaisen luodolle. Olihan haukien keskuudessa todistettuja tietoja siitä, että tuo luoto suorastaan vilisi suuria, lihavia särkiä. 

Hauet päättivät lähettää kolme parastaan tuhoamaan Henterin ennen järvien jäätymistä. Olihan selvää, että ilman tätä toimenpidettä eivät hauet tuntisi oloaanturvalliseksi. Eipä suinkaan Henteri itse uskaltaisi tulla edes pienintäkään haukien suvun versoa syömään, mutta tämä oleva särki näytti olevan liitossa kalamiesten kanssa. Monen monta haukea oli tämä särki toimittanut kalamiesten rysään tai verkkoon.

Tämä tiedettiin myös Mustanlahden haukien keskuudessa. Niinpä eräänä syyskuun aamuna lähti kolme suurehkoa haukea, sydämistyneitä ja sisukkaita, uimaan Koppakuoriaisen luodolle. Haukien onnentoivotukset seurasivat näitä lähtijöitä. Keulaan asettui hauki Roilottaja. Seuraavana ui Nälkäkita, ja perää piti Musta Aivastus. Tehtävänä tällä “partiolla” oli Henterin syöminen, ja kaupanpäällisiksi ne saisivat ahtaa vatsaansa niin paljon särkiä kuin venyvä hauen vatsa ikinä vetäisi. 

Samaan aikaan pakisi Henteri toisille särjille Koppakuoriaisen luodolla:

 -Voi kun minua harmittaa tuon Ville Mertasen synkkä mieli niiden eräiden tempausten tähden, jotka olemme joutuneet sille tekemään. Viittaan vain siihen kylmään kylpyyn, jonka Ville sai keväällä ja sumpun tyhjenemiseen. Haluaisin jotenkin hyvittää Villen mielen, mutta kun ei ole edes haukia näillä tienoilla. Ville Mertasella on niin mahdottoman kiltin näköinen poika, Sakari. Tämä poika istuu usein rantakivellä ja lukee Hyvää Paimenta. Jospa jotenkin voisimme toimittaa edes jonkin hauen Villen pyydykseen, niin ehkäpä hän alkaisi lauhtua. 

Juuri kun Henteri oli saanut tämän sanotuksi, ui vakoilijasärki, Kiitävä Idea, paikan päälle. Tämän särjen tehtävänä oli varoittaa toisia mahdollisista uhkaavista vaaroista. KiitäväIdea kuunteli Henterin viimeiset sanat, ja kuin kesäinen salama leimahti särkien joukkoon sävähdyttävä uutinen: -Haukia kyllä kohta riittää täällä vaikka Ville Mertasen jokaiseen pyydykseen. Kolme suurta haukea on tulossa tänne suorittamaan aluevaltausta. Jos ne onnistuvat syömään Henterin, siirtyy seuraavana keväänä tänne kymmenittäin muita. Olot ovat silloin tukalat. 

Säikähtänyt särkien joukko ehätti yhdestä suusta kysymään: -Ovatko ne hauet isoja, ja minkälaiset tavat ja nimet niillä on? -Johtajaa kutsutaan Roilottajaksi, ja alaiset ovat nimeltään Nälkäkita ja Musta Aivastus. Nimet puhuvat tavoista, ja haukien yhteinen paino on kirjoitettava kaksinumeroisella luvulla. Aikaa meillä on korkeintaankaksi ja puoli minuuttia, ja silloin ne ovat jo täällä. Älkää nyt markkinoiko hyviä neuvoja muualle, vaan käyttäkää ne täällä. Ainakin viisitoista särkeä Henterin lisäksi mahtuu haukien kitaan. 

Suomut vavahtivat särkien niskassa. Henterin pyrstö alkoi liikkua hiljaa. Tämä oli merkki siitä, että särki suunnitteli ankarasti. Mutta niin tekivät muutkin. Mikä tuumaksi turvattomille. Haukipartio läheni uhkaavasti. Samalla hetkellä leikkasi ilmapiiriä Henterin kehotus: -Nopeasti Lovikalliolle! Paetkaa Lovikalliolle! 

Lovikallio oli vähän sellainen merkillinen paikka lähellä Koppakuoriaisen luotoa. Kallio nimittäin työntyi vastakkaiselta rannalta aina järveen asti jyrkkänä ja muhkuraisena. Jokin suunnaton voima oli joskus repäissyt irti suuren suuren kallionjärkäleen tuosta emäkalliosta, ja niiden välille muodostui kapea V-kirjainta muistuttava rako. 

Kallionrako oli niin ahdas, että näin syystulvien aikana mahtui särki juuri ja juuri uimaan veden pinnasta tuosta raosta sisään. Kaartava hiekkasärkä muodosti rantakallion toiselle puolen pienen lammentapaisen vesialtaan, ja ainoa tie siitä tuohon isompaan järveen oli tämä V:n muotoinen rako. Kiitävä Idea käsitti oitis Henterin tarkoituksen; niinpä tämä ohjasi yhdessä Henterin kanssa nopeasti särkiparven Lovikallion raosta sisään. Jos joku olisi silloin kulkenut tuota mainittua hiekkasärkkää, hän olisi nähnyt Lovilammessa paljon särkiä. Henterin toimenpide perustui siihen, että se tiesi kallionraon olevan liian ahdas suuren hauen uida sisälle. 

Kiitävä Idea ja Henteri jäivät joksikin aikaa ulkopuolelle seuraamaan haukien saapumista. Kieltämättä niillä oli suuri kiusaus vähän härnätä näitä petoja. 

Varoen ja tottuneen kalansyöjän taidolla ja äänettöminä kuin haukka yössä, uivat hauet Koppakuoriaisen luodolle. Ne hölmistyivät aika tavalla, kun kohutusta särkiparvesta ei näkynyt jälkeäkään. Aikansa etsittyään ne kokoontuivat erään kiven vierelle käynnistämäänraskasrattaista ajatuskoneistoaan. Kipinän ajatuskoneiston käyttämiseen antoi rohkea Kiitävä Idea, joka kurvasi Lovikalliota kohden noin 10 senttimetrin päästä Mustan Aivastuksen leveästä pyrstöstä. Mennessään se tuntui kiljaisevan: -Särkien soppapata kiehuu Lovilammessa. Makeaa on, makeaa on, kun vain leuat sisälle sopis ja vatsa tarpeeksi venyis! En tiedä mitä viisauksi lienee ollut Kiitävän Idean mielessä, mutta niitä se ei ehtinyt ilmoille päästää. 

Raivoivat hauet syöksyivät ajamaan takaa kahta rohkeaa särkeä. Huonostihan siinä olisi loppujen lopuksi särjille käynyt, mutta juuri sillä täpärimmällä hetkellä nämä solahtivat kallion rakosesta sisälle Lovilampeen. Vihasta puuskuvat hauet jäivät ulkopuolelle. Rako oli liian pieni niille. Hauet uivat vuoron perään veden pintaan, ja tuosta kolmen senttimetrin aukosta ne alkoivat esittää omia ehdotuksiaan. 

Ensiksi tuli aukolle Musta Aivastus ja rönkyi hirveällä äänellä: -Jos annatte syötäväksemme viisitoista lihavaa särkeä joukostanne ja Henterin, niin lähdemme täältä pois! Uikaa kitaani, uikaa kitaani, avaan sen juuri nyt! Pääsette pienellä uhrilla vapaiksi vankilastanne, jonka tulevan talven kylmät jäädyttävät varmasti pohjaan asti. Särkiparvessa ei edes neuvoteltu vaaditun uhrin antamisesta. Se vaatimus oli puhdasta petosta. Paha ei näet pyytämäänsä koskaan tyydy. Sen on saatava jatkuvasti lisää. 

Musta Aivastus siirtyi pois aukolta, ja Nälkäkita ui esittämään uhkauksiaan: -Huomaatteko, miten tämä aukko levenee ylöspäin? Ellette heti luovuta pyytämiämme viittätoista särkeä, ponkaisen ylös ja tulen varmasti sinne sisäpuolelle. Luulen, ettei teille silloin siellä olot korjaudu. Nuoremmat särjet säikähtivät kamalasti. Ne luulivat, että Nälkäkita toteuttaa suunnitelmansa ja uhkauksensa tuossa tuokiossa. Kiitävä Idea anteli kuitenkin takaisin ja sanoi: -Mikäs siinä,hyppää vain, herra Nälkäkita, jos huvittaa. Et sinä köntys kuitenkaan jaksa pompata veden pinnasta kuin parikymmentä senttiä ja jäät tuohon kallionrakoon kiinni kuin kettu käpälälautaan. Siitä iloitsee suuresti ystävämme selkälokki Leena Levoton. Se täti ei kauhistu viisikiloisen hauenniskan paksuutta. Hyppää vain, häijy kala, hyppää nyt... 

Nälkäkita tuohtui kamalasti moisesta pilkasta. Oli ennen kuulumatonta, että jokin särki uskalsi pilkata kuningashaukea. Nälkäkita puuskutti niin, että kuplat pulpahtelivat vedenpintaan, mutta suuttumuskaan ei antanut rohkeutta hyppäämiseen. Siispä haukien viisaustieteilijä, arvon herra ja professori Konsta Roilottaja, pääsi esiintymään. 

Nälkäkidan kupeelta se esitti ajatuskoneistonsa hiottuja tuotteita: -Kyllä teidän olisi parasta suostua ehdotukseemme. Kerta kaikkiaan haluamme Henterin ja viisitoista muuta ja näiden lisäksi Nälkäkidan äskeisen pilkkaajan kaupanpäällisiksi. Ja jollei nyt heti ala aukosta uida särkiä syötäväksemme, niin menettelemme seuraavalla tavalla: -Odotamme muutaman päivän, kunnes syksyinen vesi on noussut yläkorkeuteensa. Olen tutkinut syksyisen vedenpinnan liikkeitä ja havainnut, ettävesi nousee tavattomasti. Ei ole enää kaukana se päivä, jolloin laihin meistä, Musta Aivastus, mahtuu uimaan aukosta sisään. Lienee siellä joukossanne sen verran laskutaitoisia, että kykenette ymmärtämään, miten silloin käy. 

Kiihtyvä nälkä nostattaa raivoamme, ja voi sitä päivää, kun pääsemme kimppuunne! Kaksi punoittavaakitaa odottaa aukon tällä puolella sillä hetkellä, kun Musta Aivastus riehuu joukossanne. Tjaah, viisitoista tavallista särkeä plus Henteri ja Kiitävä Idea vain, niin häviämme täältä... 

Vakaviksi meni taas särkien ilmeet. Pieni silmäys vain kallionrakoon, ja oli pakko tehdä se toteamus, että Roilottaja oli oikeassa. Joku alkoi jo kysellä vapaaehtoisia uhrautujia. Siellä täällä joku itkevä särkiäiti esittäytyi tähän kuoleman toimeen, jotta lapsisärjet säästyisivät elämään. Silloin Henteri kääntyi joukkonsa puoleen ja pakisi: -Antakaa vain Roilottajan filosofoida. Katsokaas, vesilläkin on oma korkeuslakinsa. Eivätpä ne juuri luonnon tilassa säädetystä rajastaan ylitse nouse. Tässä on meidän turvamme juuri nyt. Järven pinta on nimittäin jo reilusti ylärajassaan. Tuskinpa se siitä enää nousee, ja onhan vielä varaa noustakin. Jaloa on särkiäitien uhrautua lastensa elämän puolesta, mutta uhria ei pidä silloin antaa, kun paha sitä pyytää. Pahan vaatimuksesta annetulla uhrilla ei asioita korjata. 

Jumalan tuomioita on verrattu suureen tulvaan, joka kuohuu yli äyräittensä. Näillä tuomioilla on kuitenkin oma korkeuslakinsa, jota ne eivät voi ylittää. Joihinkin seinätauluihin on maalattu myrskyävän merenkeskelle kallio, jonka päällä seisoo risti. Tähän ristiin on hukkuva tarttunut ja pelastuu. Kun kerran tuomion virrat pauhaavat ja jokainen tehty synti saa oikeudenmukaisen tuomionsa, ovat turvassa kaikki ne, jotka ovat tarttuneet kiinni ristiin, se on, ovat uskoneet ristinevankeliumin. Nämä ihmiset seisovat pelastuksen ikikalliolla. Tartu kiinni Jumalan kädenojennukseen Kristuksessa Jeesuksessa, niin pääset turvaan. Ei ole hätää sittenkään, vaikka paha kiertää ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien kenet saisi niellä. 

Sitten Henteri ryhtyi miettimään peräti ankarasti ja alkoi pyrstöään heilutellen puhella: -Voi, jospa nyt tulisi edes jonkinlainen kalamiehen korvike näille vesimaisemille. Antaisimme hänelle pienen määrän vedenviljaa. Muuten haukiystävämme joutuvat kärsimään liian pitkästä nälästä... 

Kuin tilauksesta kuului Mertasen rannasta airon kolinaa. Kaksi kalamiestä läksi rannasta vesille. Toinen oli yksitoistavuotias Sakari ja toinen itse isä Mertanen. Puheista päätellen olivat menossa siikaverkkoja laskemaan. Veneen keula kääntyi varovaisesti Koppakuoriaisen luotoa kohti. Tämä puolestaan tiesi pientä seikkailunpoikasta ja tapahtumien oikukkaita käänteitä kalojen elementissä. 

16. Mertasen sumpusta tulee höpökööri

Kun Epäilevä Arkuus ja Henteri jäivät auttamattomasti Mertasen sumpun vangeiksi, kokoontui vapautettujen kalojen joukko yhä lähemmäksi ja lähemmäksi keksiäkseen heille edes jonkinlaisen mahdollisuuden pakenemiseen. Totuus oli kuitenkin se, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Katiskaverkko, josta sumpun reunat ja pohja oli tehty, oli tarpeeksi pienisilmäistä ja laudat sumpun päällä niin tiiviissä muodostelmassa, että kaikki pakomahdollisuudet olivat olemattomat. Itkun nyyhke alkoi kuulua sumpun ympäriltä; vieläpä Koppakuoriaisen luodolla odottaville särjille tiedotettiin tilanteen vakavuus. 

Koko tällä alueella oli vain yksi iloinen ja onnellinen särki, ja se oli Henteri itse. Vapauttaessaan oletettuna elämänsä viimeisenä päivänä noin kolmekymmentä kiloa pienempiä ja suurempia kaloja Henteri tunsi valtavaa tyydytystä ja iloa. Yhtä se vain suri kovin. Epäilevä Arkuus nimittäinoli vielä sumpussa, ja tämä teki Henterin mielelle pahaa. Uhrautuva sydän kärsii nimittäin aina siitä, jos ei voi toista auttaa. 

Murheellinen Uiva Ajatus aloitti keskustelun sillä aikaa, kun Ville touhusi rannalla ja kokoili miehiä nostaakseen sumpun ylös. 

Uiva Ajatus: -Mitäs nyt teet, Henteri? Kaiken todennäköisyyden mukaan sumppu nostetaan kuiville, ja sinulle voi käydä huonosti. Miksi et hypännyt pois silloin, kun oli viimeinen tilaisuutesi? 

Henteri: -Olen päättänyt, että minä en nyt tällä kertaa tee yhtään mitään, odotan vain. Jos olisin hypännyt täältä pois, niin Epäilevä Arkuus olisi jäänyt yksin tänne, ja minä en voinut jättää autettavaa pulaan. Kuolemme mieluummin yhdessä. 

Vaeltava Viisaus: -Tuskallisesta tilanteesta huolimatta minä kadehdin sinua. Jos minun täytyy nyt viedä parvelle sanoma sinun kuolemastasi, niin uskon, että tämä sanoma vaikuttaa ylentävästi koko parveemme ja tuhoaa kaiken kevytmielisyyden joukostamme. Jalot ihmiset ihmisten joukossaovat aina vakaumuksensa puolesta antaneet paljon uhriksi, joskus itsensäkin. Henteri, kestä tyynesti kun jalo sankarikuningas, kaikki mikä edessä on. 

Ääni kalojen joukosta: -Kuka on ollut jaloin ihminen ihmisten joukossa? 

Vaeltava Viisaus: -Varmasti Jeesus Kristus. Vaikka Hänomisti koko taivaan kirkkauden ja ihanuuden, Hän jätti kaikki ja tuli alas maailmaan kärsimysten ja kuolemanlaaksoon. Jumala ei voinut ottaa ketään taivaan kirkkauteenihmisessä olevan synnin tähden. Mutta kun Jeesus, rakastaessaan ihmistä, ei paennut kuolemaa, niin Hänen uhrinsa vaikutus, siihen uskottuna, puhdistaa ihmisen taivaan kirkkautta varten. Golgatan verinen kärsimystyöon poistanut laudat ihmisen vankilan päältä. Armon aalto lyö joskus voimakkaasti tuohon ihmisten vankeussumppuun, jonka paha on petoksellaan valmistanut. Joka armon vaikutuksestauskaltaa uskoa Jeesukseen, pääsee vankilasta vapaaksi, ja autuuden ilo täyttää sydämen. Kristuksen oppi on ylevinoppi maailmassa. Se perustuu opin alkajan suureen uhriin. Siksi siinä on merkillinen voima. 

Toinen ääni parvesta: -Vaikuttaako Jeesuksen oppi ylentävästi sen opin uskojiin ja seuraajiin? 

Vaeltava Viisaus: -Kristuksen oppi pyrkii aikaansaamaan muutoksen ihmisen sisimmässä. Joskus sisäisen mielenmuutoksen aikaansaama tulos ihmisessä on niin valtava, että täytyy tosiaan sanoa ihmistä uudeksi ihmiseksi. Oksana oleminen jalossa öljypuussa panee kantamaan jalompaa hedelmää. Henteri: -Mitähän alkaisi näkyä Ville Mertasessa, jos hän tulisi uskoon? Ville riehuu kuin mieletön tuolla rannalla. 

Vaeltava Viisaus: -Ei se sitten enää Ville polttaisi piippua, ei kiroaisi, kun kala koukusta irti pääsisi, eikä myöskään noin reuhaisi rannalla, kuin mitä se nyt tekee. Saattepa vain uskoa, että Ville joskus kauniina varhaisenakevätaamuna tällä järvellä laulaisi hartaasti: “Vain yksin Jeesus, Hän mulle riittävi.” Jotakin tällaista on Kristuksen opin vaikutus ihmisessä. 

Tähän päättyi kalojen keskustelu. Ratkaisun hetki Mertasen sumpulla oli tullut. Ville poisti laudat sumpun päältä ja pani Janne Rysäsen melan kanssa vahtiin, ettei vain Henteri hyppäisi pois sumpusta. Molemmilla oli kumisaappaat jalassa, niin että he voivat seisoa vedessä. Sitten Ville Mertanen otti pitkän riu`un ja pujotti sen läpi korvakkeista, jotka olivat sumpun molemmissa reunoissa. Pitkä riuku ylettyi nyt laiturilta toiselle, joiden välissä sumppu oli. Rannalta kuului ähkettä ja puhelua. 

Ville Mertanen: -Nyt Jahvetti Kannonvääntäjä menee pyykkisillalle ja Kyösti Savisaapas venelaiturille! Tarttukaa sitten riukuun, ja kun minä käsken, niin silloin nostakaa! 

Janne Rysänen: -Siellä on tuolla sumpun pohjalla kiviä. Kestääköhän sumpun pohja, kun se nostetaan ylös? 

Ville Mertanen: -Minkä minä olen tehnyt, se varmasti kestää. Nyt ei puutu muuta kuin raakaa lihasvoimaa. Hei miehet, nostakaa! 

Jahvetti ja Kyösti olivat väkeviä miehiä. Heidän niskansa alkoi punoittaa, kun he tarttuivat riukuun. Villen kasvoilla kuvastui voitonriemu, sillä hän toivoi näkevänsä Henterin pian lintujen elementissä. Neljä vahvaa miestä oli pienen särjen kimpussa. Lisäksi tämä oli vielä korkeareunaisen sumpun pohjalla. 

Voi, Henteriä, voi pientä särkiparkaa! Kun Jahvetti ja Kyöstä nykäisivät sumpun riu`usta ylös, se nousi köykäisesti kuin lintuhäkki. Samalla kuului ratkeamista muistuttava rysähdys. Janne Rysänen oli sittenkin ollut oikeassa. Ruoste oli vuosien kuluessa syönyt Villen sumpun pohjan sidelangat poikki. Kun lisäksi pohjan päällä oli raskaita kiviä, niin miesten tempaistessa sumpun ilmaan sumppu kyllä nousi, mutta pohja ratkesi ja jäi järven pohjalle. Janne Rysäsen valtavanauru kiiriskeli rantavesaikoissa. Se sai kun saikin naurultaan sanotuksi: -Nyt tästä vasta tuli höpökööri! 

Ville Mertasen sumppu, josta pohja putosi ja jota Rysänen nimitti höpökööriksi, roikkui ilmassa Jahvetti Kannonvääntäjän ja Kyösti Savisaappaan kannattamana. Ei tarvitse olla mikään erikoinen filosofi, jos osaa sanoa, miksi Epäilevä Arkuus ja Henteri eivät enää olleet sumpussa. Kun Henteri luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, tapahtuikin jotakin outoa. Kovan pulinan kuuluessa laitureilta ja Ville Mertasen käskysanan leikatessa ilmapiiriä hävisivät vangitsevat verkkoseinät yhtäkkiä pois. Henteri ei joutanut järkeilemään eikä tekemään kannattavaisuuslaskelmia, vaan komensi vapisevaa kumppaniaan: -Jos et aio kuolla, niin nyt lähde! Vapaata vettä on kaikkialla muualla paitsi maalla päin. Samassa se kurvasi ohi laiturin ja Ville Mertasen. Epäilevä Arkuus painui perässä, 

Yllättyneet kalat noudattivat myös annettua esimerkkiä. Siinä meni turvalliseen vapauteen 6 ½ kiloa Ville Mertasen pyytämiä paistikaloja, 8 kiloa täkykaloja ja lähemmäs viisitoista kiloa suolakaloja, sekä lisäksi Henteri, Uiva Ajatus ja Vaeltava Viisaus. 

Annetaan vain Henterin mennä, sillä tuo pieni kalasemme ui herttaisen sulavasti siellä vapaassa vedessä kierrellen pahat, houkuttelevat koukut ja viattomilta näyttävät verkonsilmät, mutta ollen kuitenkin valmis antamaan kaikkensa alttiiksi toisten auttamiseksi. 

Jospa tätä mieltä kasvaisi kaikkiin meihin. Onhan meillä kaikilla mahdollisuus, Jeesuksen lunastustyön tähden, päästä vapaaksi pahan verkoista ja jatkuvastu jalostua tuon elävän viinipuun yhteydessä. Tästä kirjoituksesta ei sittenkään tullut Henterin muistokirjoitusta. 

Olen saanut tietooni, että Mustanlahden hauet ovat vakaasti aikoneet hävittää särkien suvun Koppakuoriaisen luodolta...

15. Sumppu alkaa tyhjentyä - Heikki Henteri

Kieltämättä tosiasiaa, jokin outo ajatus viivähti Henterin mielessä, kun tämä särkemme totesi olevansa Ville Mertasen sumpussa hätääntyneiden kalojen parissa. Tiesihän tämä kaikki paistinpannuun tai täkykalaksi joutumista. Mutta tehdäkseen toisia kaloja vapaiksi, iloisiksi ja onnellisiksi Henteri päätti panna kaikkensa alttiiksi. Henteri ei kuitenkaan kerta kaikkiaan joutanut omia asioitaan ja kohtaloitaan miettimään. Oli toimittava nopeasti, siksi se alkoi ensiksi kysellä itsekultakin syytä, miksi oli joutunut sumppuun. Padot piti laukoa ensin, että kalat neuvon saatuaan voisivat vaikkapa vähän hypätä vangitsevien raja-aitojen yli.         

Heikki Henteri: - Jos aiotte vielä kerran uida vapaassa vedessä, on jokaisen pysyttävä rauhallisena ja myös ehdottomasti tehtävä ohjeiden mukaan. Mutta nyt ensiksi: Miten olette oikein joutuneet tänne kurjaan paikkaan?

Ahven pikku Joonas: - Ui-ii-ui-oi-uioi-voi! Isä ja äitini kielsivät minua leikkimästä ahvenkatiskan nielun suulla. Halusin heille näyttää, miten pitkälle voi uida nieluun joutumatta kuitenkaan katiskaan. Sitten minä yhtäkkiä huomasin olevani katiskassa enkä osannut sieltä pois. Ui oi, kuinka äitini itkikään katiskan ulkopuolella! Mutta Mertanen nosti minut veneeseensä kehuen minua hyväksi täkykalaksi. Ui oi, uskoisin aina isää ja äitiä, jos pääsisin täältä pois!

Henteri: - Tuota samaa tapahtuu myös ihmisten maailmassa. Yltiöpäisyys ja vanhempien neuvojen halveksiminen on vienyt monta nuorta ihmistä synnin tielle ja sellaiseen vankeuteen, josta ei hevillä pois päästä. Onhan sanottu: ”Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja.” Voi, jospa jokainen nuori, varsinkin uskovainen, olisi taipuvainen noudattamaan tätä hyvää ohjetta: ”Pakene nuoruuden himoja, harrasta vanhurskautta, uskoa, rakkautta, rauhaa niiden kanssa, jotka huutavat avuksensa Herraa puhtaasta sydämestä.” Ei kukaan ole niin vapaa ja onnellinen kuin sellainen nuori, joka uskoo Jeesukseen puhtaasta sydämestään ja seuraa Häntä. Vain Herra voi varjella ihmisen pahan ahtaista ja saastaisista katiskoista.

Ääni kalojen joukosta: - Miksi sinä, Henteri, puhut meille ihmisten asioista?

Henteri: - Opetan teitä ja lukijoitani samalla kertaa. Mutta nyt ei ole paljon aikaa sivuseikkojen selostamiseen ja lähdeajatusten tutkimiseen. Miten jouduitte tänne, kuomat?

Aatelislahna Josefinus von Kolmi Kiloinen: - Oikea olotilani on vesien syvyys. Siellä on kaikkein turvallisinta ja parasta. En tiedä, mikä minuun meni, mutta henkeäni alkoi ahdistaa siellä syvyyksissä. Jokin kulkurilahna nimeltään Luinen Laihuus, kertoi, että Maailmanrajan Rantavesissä on hyvin lämmintä ja helppoa ja suloisen nukuttavaa. Luinen Laihuus kehotti minua jättämään omat alueeni ja lähtemään hänen mukaansa. Arveluttavalta se lähteminen tuntui, mutta kun Luinen Laihuus oikein makeasti houkutteli, niin lähdin. Aluksi menikin kaikki hyvin siellä päivänpaisteisella matalikolla, mutta sitten vaivuin raukaisevaan uneen, ja voi kauheaa…

-          Nukkuessani oli Ville Mertanen kiertänyt verkkonsa sen lahdelman yli ja rannoille, jossa olin nukkumassa. Säikähdin kauheasti, kun heräsin, ja uin suoraan verkonsilmään. Kuulin vain kalamiehen sanovan: ”Tämä pannaan suolaan!” ja sitten minut heitettiin tänne sumppuun. Kauhea on kohtaloni.

Henteri: - No, tarttuiko Luinen Laihuus myös verkonsilmään?

J. von Kolmi Kiloinen: - Vielä mitä! Se oli niin laiha, että meni verkonsilmästä läpi, että solahti. Tuntui kurja nauravan mennessään kohtaloani, ja kuulin ivallisen huudon: - Annetaan sille lämmintä, mutta paistinpannussa!

Henteri: - Ihan kävi kuin Deemakselle, joka rakastui tähän maailmaan. Hirmuinen on sellaisen ihmisen tuska iankaikkisuudessa, ihmisen, joka valon saatuaan hylkää sen ja alkaa hyväillä tätä maailmaa. Lupaatko, Josefinus, että jos tästä pimeydestä vielä ulos pääset, et enää pyri vaarallisiin pintavesiin? Etkö sittenkään, vaikka sinua alettaisiin kutsua liian vanhanaikaiseksi?

Josefinus: - Ei ole toivoa, ei. Täältä siirtävät suolakalatynnyriin, oih! Mutta jos jokin ihme minut pelastaisi, en ikinä jättäisi olotilaani. En ikinä uskoisi valheellisia kulkurikaloja ja muita hepsankeikkoja. Oih, ei ole toivoa, ei!

Henteri: - Yritämme pian jotakin. Mutta täällä on vielä paljon muitakin kaloja. Miten jouduitte tänne, kuomat, miten?

Anna Stiina Turhamainen: - Olen säynävien sukua, ja herkkä mieleni on särkyä tässä kurjuudessa. En saa peilata enää kauneuttani veden kalvossa, en sukia hopeisia suomujani illasta aamuun, en maalata silmiäni. Oi, kultaiset onneni ja kauneuteni päivät ovat iäksi menneet ja vain siksi, että halusin saada yhden ainoan korun lisää.

Henteri: - No, sinäpäs nyt koko maalipurkki olet ollut. Ihan niin kuin jotkut muinaiset Siionin tyttäret.    (Jes. 3:16-24). Mitäs korua sinä halusit kaulaasi?

Anna Stiina Turha Mainen: - No, kun tuo hirmuinen Ville Mertanen istui eilen syväongella tuolla Koristekallion syvänteessä ja minä poloinen satuin olemaan siellä. Oih, maalasin juuri silloin silmäluomiani haaveillen jotakin koristusta. Niin, oih, silloin välähti silmieni edessä Villen syväonkeen kiinnitetty pilkki. Se välähti silmissäni kuin valo yössä, sen toiselta puolelta voin erottaa kauniin kuvani, ja yläosassa oli punavirheä helmi. Se oli haaveitteni koru, ja tartuin siihen heti kiinni. Oi-iiih, silloin hirveä tuska vihlaisi kiduskantaa, ja kauhea koukku tarttui suuhuni. Oi-iiih, minua alettiin kiskoa veden pintaan, koruni tippuivat, maalini karisi, silmäluomeni turposivat, ja suustani en voi enää puhus mitään, oi kauneuttani, kauneuttani.

Henteri: - No, älä välitä, Anna Stiina, kauneudestasi. Täällä sekaisessa sumpussa me olemme kaikki yhtä ihania. Luulen, että kun kadotuksen onkalo kerran nielaisee pelastumattomien ihmisten joukon, niin siellä ei enää koruilla eikä hepenillä ole arvoa, eikä kauneuskilpailuja enää pidetä. Oi, mitä onkaan elämä! Kuinka arvokkaita ne hetket, jolloin apu voidaan vielä saada. Onnellisia me kalat, kun meillä ei ole iankaikkisuudessa vastuuta asioista niin kuin ihmisillä on.

Mutta nyt, kalaveljet ja -sisaret, emme ehdi keskustella enempää. Olen vain tehnyt sen havainnon, että te kaikki olette omasta syystänne täällä. Lupaatteko korjata asiat ja olla vasta varovaisia, jos pääsette pois täältä?

Kalat: - Lupaamme, lupaamme! Auta, hyvä Henteri!

Silloin alkoi Henteri hiljaisella äänellä keskustella sumpun ulkopuolella olevien neuvonantajiensa kanssa. Uiva Ajatus ja Vaeltava Viisaus olivat saaneet pelastavan idean. He kehottivat Henteriä käyttämään samaa tapaa kalojen poistamiseksi sumpusta kuin mitä tämä oli käyttänyt päästäkseen sumppuun. Siis pintaan ja tyrskyn tullen pyrittävä yli reunan vapauteen.

Henteri otti ensin erilleen noin viidennen osan kaloista ja selosti heille suunnitelman. Merkillisen toivonsäteen kajastaessa kalojen pimeyteen nämä nöyrästi tottelivat. Yksikään ei saanut hypätä, ennen kuin lupa annettiin.

Jännitys nousi nyt huippuunsa. Mahtava aalto vyöryi kohden rantaa. Vesi pärskyi jo kauimpana olevissa rantakivissä.

Aalto nosti pinnalla olevat kalat ihan lähelle reunaa. Samassa kajahti hirveällä tarmolla Henterin vavahduttava käsky:

-          Mertasen paistinkalat, hypätkää!

Kalat tekivät työtä käskettyä. Noin 6 ½ kiloa kaloja hävisi Mertasen sumpusta.

Seuraavan aallon kohina jo kuului. Jälleen kaloja nousi pintaan. Kuului kumea karjahdus:

-          Mertasen täkykalat, hypätkää!

Kahdeksan kiloa pieniä kaloja jätti sumpun. Jäljellä oli enää vain Henteri ja joukko painavampia kaloja. Loput nousivat kehotuksesta pintaan. Voimakas tuulenpyörre toi mahtavaa aaltoa sumppua kohti. Hihkaisu:
-          Mertasen suolakalat, lähtekää!

Sumppu tyhjeni nyt niin, ettei sinne jäänyt muuta kuin kolmi- ja puolikiloinen lahna nimeltään Epäilevä Arkuus ja Henteri. Henteri jäi sitä varten, että varmistaisi sumpun tyhjentymisen.
Ei vastaa tarkoitustaan yrittää edes kuvailla sitä, miten iloisiksi vapauteen päässeet kalat tulivat. Loitompaa ne jäivät seuraamaan, mitä sumpulla nyt tapahtuisi.

-          Miksi et edes yrittänyt hypätä? kysyi Henteri jäljelle jääneeltä lahnalta. 
-          Yyh-hyyh-hyh, itki lahna.
-          Pelkäsin, etten kuitenkaan jaksaisi hypätä tarpeeksi korkealle. Pelkäsin, että putoan kuitenkin takaisin.
-          Voi pyhä yksinkertaisuus, kuului sumpusta Henterin sana.

Uutta yritystä ei ehditty kuitenkaan tehdä sillä kiivas airojen loiske kuului läheltä. Janne Rysänen ja Ville Mertanen olivat tulossa kalasta.

-          Jahka tämä tuuli tyyntyy, niin heitämme heti pitkän siiman, ja minä takaan, että saamme. Kala syö hyvin, kun osaa heittää siiman juuri silloin, kun myrsky alkaa tyyntyä. Näin tuntui Ville Mertanen puhuvan.

-          Mutta mitä pannaan syötiksi? tuntui Janne Rysänen kyselevän.
-          Pistämme joihinkin koukkuihin matosyötin ja useampaan elävän pikkukalan. Sumpussani niitä on, vaikka panisi kaksikin yhteen koukkuun. Mutta juuri nyt jähmettyi Villa Mertanen katsomaan sumppuaan. Leveä lahnan pyrstö vain vilahti aallon yläpuolella kalan hypätessä pois sumpusta. Sen mukana näytti menevän muitakin. Kiivaasti miehet vetäisivät venheen maihin ja juoksivat sumpulle. Ville oli kuin kysymysmerkki ukkospilven reunalla, ja sitten alkoi salamoida.

-          Voi minua kurjaa, kun jätin laudat pois sumpun päältä! Mikä ne nyt pani hyppimään. Eihän ne tuota ole ennen tehneet. Janne Rysänen alkoi tarkastaa sumppua. Tämä mies osasi nähdä valoisan puolen joka asiassa ja alkoikin nauraa makeasti:

-          Hyppiihän ne, kun Henteri niitä hypittää. Hah-hah-hah-haa! Siellä näkyy olevan Henteri sumpussa jonkin suuren lahnan kanssa. Muuta ei tarvittu. Kun Ville kuuli Henterin nimen, hän säntäsi verkkomökilleen. Sen seinustalta hän kahmaisi sylin lautoja ja pani ne nopeasti sumpun päälle. Pani ne niin tiiviisti, ettei Henterillä ollut minkäänlaista pakenemisen mahdollisuutta. Sinne jäi toisten auttaja vankeuteen.

-          Siellä pysyt, ja takaan, ettei kohta kirjoitella kirjoja Henteristä. Käristän sinut, kurja, vanhentuneessa margariinissa ja syötän kissalleni.

Läheisellä pellolla oli kaksi miestä töissä. Ville juoksi pellon reunaan ja huusi:

-          Tulkaa, miehet, avuksi! Nostetaan sumppu ylös! Minulta eivät monesti kalat karkaa yhden särjen tähden. Miehet, Jahvetti Kannonvääntäjä ja Kyösti Savisaapas, lähtivät rauhallisesti kävelemään rantaa kohti. Jos Epäilevä Arkuus olisi uskaltanut hypätä, silloin kun sille suotiin ainutlaatuinen tilaisuus pelastua, ei Henteri olisi joutunut tähän tukalaan tilanteeseen.

Tehnetköhän muuten sinäkin, nuori lukijani, vähän samalla tavalla, kun Jumala kutsuu sinua pelastukseen ja vain yksi askel erottaa sinut elämästä? Tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu. Älä pelkää ”sumppuun” putoamista. Herra voi varjella sinut ”sumpun” ulkopuolella.

Niin, mutta miten nyt laitat suusi, Henteri parka? ...Ville Mertasen sumpussa on pohja. Palataan asiaan...

Jaakko Sahimaa